Feliksin tarina 

Kalastus ja muukin eränkäynti on kiinnostanut minua pikkupojasta lähtien. Kahdeksankymmentäluvun lopulla kokeilin vaappujen vuoleskelua. Kömpelöilläkin tekeleillä tuli kalaa. Innostuin perehtymään aiheeseen perusteellisemmin. Tuohon aikaan vaapuntekijöitä oli suhteellisen vähän, muutama iso valmistaja oli vallannut markkinat. Valmistustekniikka kehittyi ja vuonna 1992 vaappuja valmistui jo myyntiinkin. Kun lohta alkoi nousta Torniojokeen 1990-luvun puolivälissä, keskityin kokonaan lohivaappuihin. Tulostakin tuli. Sain itsekin omilla vaapuilla lohia, enkä kohta enää muilla pyytänytkään. Feliks oli syntynyt! Feliks on latinaa ja tarkoittaa onnellista. Se kuvaa hyvin tuon hetkisiä tuntojani. Vähitellen vaapunvalmistajia alkoi olla joka kylässä, eikä aika ja innostuskaan riittänyt pysymään kilpailussa mukana.

Lohenpyynti tuli tuolloin puheeksi jo edesmenneen appiukkoni kanssa. Hän kertoili lapsuutensa lohimuistoista silloin vielä vapaalla Kemijoella. Hänen isällään oli tapana soutaa lohta. Se oli harvinaista siihen aikaan, sillä pääosa lohista pyydettiin padoilla ja verkoilla. Ei sen ajan ihmisillä ollut aikaa lorkkia joella, eikä kunnon vapavälineitä edes ollut.

"Isällä oli veneessä yksi puukela ja pihlajasta tehty vapa. Vahva kalastajalanka toimi siimana. Toisen vavan virkaa toimitti kuiva koivuranka. Kun kala otti kiinni, ranka heitettiin jokeen. Soutamalla seurailtiin rangan liikkeitä joessa ja kalan väsyttyä rangan kiskomiseen se koukattiin veneeseen. Uistimia oli kolme: Messinki-, kupari- ja hopeapelti, jotka roikkuivat veneen laidalla. Siitä isä valitsi aina pellin olosuhteiden mukaan, välillä kiillotti, välillä mustasi tuohta polttaen", appiukko muisteli.

Ja kalaa tuli. Perheessä oli tapana, että kesän ensimmäinen kala syötiin. Loput menivät myyntiin. Kalankuljettajina kaupunkiin toimivat pojat. Märässä juuttisäkissä lohi sai kyydin pyörän tarakalla Pohjanhoviin. Niukan maanviljelyksestä saadun toimeentulon jatkeena nuo rahat tulivat tarpeeseen.

Asia tuli aina silloin tällöin mieleen. Ei kai lohi vuosien saatossa ollut muuttunut miksikään. Miksi sille pitää nykyään tarjota vain toinen toistaan koreampia vaappuja? Vaappu oli syrjäyttänyt pellin lähes kokonaan. Lopullinen usko pellin voimaan tuli kesällä 2016 Muoniossa. Olin soutanut tyhjää viikon. Jututin paikallista isäntää ja hän kehotti soutamaan peltiä. Eihän minulla sellaisia ollut, enkä niiden tehoon edes oikein uskonut. Koko viikon maanittelin häntä käymään joella. Lauantaina hän laittoi saunan lämpiämään ja viimein suostui pikku laskun tekemään. Saunan rannasta hän souti muutaman kymmenen metriä ylöspäin ja alkoi laskea peltejä. Toista vapaa laskiessaan kala otti jo ensimmäiseen! Suu korvissa hän väsytteli kalaa kohdallani ja koukkasi sen pian veneeseen. Viisi minuuttia ja 7.5 kg lohi veneessä! Rantauduttuaan ja lohen perkattuaan hän näytti kädestä pitäen, miten pellin pitää uida ja miten sitä voi varovasti vääntäen virittää. Olin vaikuttunut. Saman tien kotiin päästyäni aloin vääntää peltiä. Leikkasin, viilasin ja hioin. Muutaman sain uimaankin muistikuviani vastaavasti. Intoa puhkuen palasin joelle muutaman pellin kanssa. Uskomatonta mutta totta, jo ensimmäisellä laskulla oli kala kiinni! Sen kalan karkuutin veneen vieressä, mutta varmuus siitä, että olin oikealla tiellä, oli saatu.

Talven aikana vääntelin peltejä lisää. Muutamia sain ujutettua muidenkin pakkiin. Aluksi olin ehdottoman perinteisiin pitäytyvä peltien värityksissä. Edes lakkaa en käyttänyt, sillä se olisi estänyt pellin oikean patinan. Kuitenkin aloin ideoida, voisiko vanhan perinteen ja uuden tekniikan yhdistää? Pellin poukkoilevan epäsäännöllinen uinti ja vaappumainen väritys. Ensimmäiset olivat muutaman pellin voimin kokeilussa kesällä 2017. Tulvaisesta kesästä huolimatta kaloja tuli ihan mukavasti. Muutama peltejä kokeiluun ottanut oli täysin vakuuttunut. Kokemuksista rohkaistuneena kesälle 2018 on valmistunut uusi mallisarja: Feliks vm. 2018!

Tervetuloa tutustumaan!

Kireitä siimoja toivoen, Antti A.